Kirjallisuuden asema nuorisokulttuurissa

Sanna-Leena Knuuttila, Risto Niemi-Pynttäri ja Urho Tulonen

Kirjallisuuden asema osana nuorisokulttuureja on perinteisesti ollut melko heikko, nuorisokulttuurien rakentuessa pääosin populaarikulttuurin eri muotojen ympärille. 2000-luvulla digitalisaation vaikutus nuorten arkeen ja kulttuuriin on myös kasvanut valtavasti, mikä on joidenkin näkökulmasta heikentänyt kirjallisuuden asemaa yhä entisestään.

Kirjallisuus ei toimi samanlaisena osana nuorten identiteetin rakentamisen prosessia kuin populaarikulttuuri tai erilaiset digitaaliset ympäristöt. Tämä johtuu siitä, että nämä kykenevät tarjoamaan kirjallisuutta selkeämpää tarttumapintaa nuorille, joille erottautuminen omista vanhemmista, muista aikuisista sekä toisista nuorista on yhtä lailla tärkeää.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että se realismin taso, jolla nuoria ja heidän todellisuuttaan käsitellään kirjallisuudessa, vaikuttaa vahvasti nuorten lukuintoon. Howard B. Parkhurstin mukaan etenkin nuorten miesten tapauksessa oman kokemusmaailman ja kiinnostuksen kohteiden sisällyttäminen osaksi luettavaa kirjallisuutta on hyvin tärkeää lukumotivaation synnyttämisen ja säilyttämisen kannalta.

Samaistuttavien hahmojen ja omasta elämästä tuttujen elementtien pintatason läsnäolo ei kuitenkaan itsessään riitä luomaan syvempää suhdetta teokseen, vaan niiden tulee olla toteutettu tekstissä uskottavalla ja todellisuutta vastaavalla tavalla. Parkhurst kiinnittää tässä erityistä huomiota siihen, miten esimerkiksi nuorten hahmojen dialogi on usein toteutettu nuortenkirjoissa. Parkhurstin mukaan nuortenkirjallisuuden hahmojen puhetapa on usein tavalla tai toisella epäaito tai epäuskottava, eikä täten tarjoa riittävää samaistumispintaa lukijalle. 

Samaistuttavuuden tarve on ymmärrettävää etenkin niille, joille kertomakirjallisuus ei ole lähtökohtaisesti viehättävää tai mielekkään tuntuista. Ihmiset haluavat lukea tarinoita, joita he ymmärtävät ja joiden eri nyanssit avautuvat heille suhteellisen vaivattomasti. Toisaalta lukeneisuuden kehittämisessä tulisi tähdätä myös siihen, että yksilöt kykenisivät lukemaan monenlaisten tekijöiden tekstejä, joissa esiintyy monipuolisia hahmoja ja käsitellään myös lukijalle vieraita aihepiirejä. 

Realistisemman representaation merkitystä ei pitäisi myöskään missään nimessä yleistää koskemaan “kaikkia nuoria”, sillä “nuoret” eivät ole missään nimessä homogeeninen ryhmä. Nuoret lukevat hyvin eri lähtökohdista ja kiinnostuksen kohteista käsin, sekä myös keskenään hyvin eri tasoilla. Kokeneemmat ja valmiiksi motivoituneemmat lukijat eivät välttämättä kaipaa lukiessaan yhtä vahvoja kiinnekohtia omaan arkitodellisuuteen kuin ne, joille lukeminen tuottaa enemmän haasteita, tai joille lukeminen ei ole yhtä tuttua.

 

Lähteet

Suomen virallinen tilasto (SVT). 2017. Vapaa-ajan osallistuminen. Helsinki: Tilastokeskus. https://www.stat.fi/til/vpa/2017/index.html. (Viitattu 27.2.2020)

Harju, J. 2018. Osaavatko teinit enää lukea? Lukemisen kulttuurit yläkouluikäisten kirjoituksissa. Kasvatus & Aika, 12 (2): 2018, s. 50-61.

Parkhurst, H. B. 2012. “The Case of the Missing Male Reader: Implications of Genderlect and the Reality Principle.” American Secondary Education 41 (1): Fall 2012. s. 14-19, 23.